Elina Pitkäkangas - Kuura

Olin syksyllä kotikaupunkini kirjaston kirjojen yössä. Siellä joku runoilija mainitsi Kuuran ja kehui sitä, joten päätin itsekin tarttua kirjaan.

Kirjan päähenkilöt Inka ja Aaron asuvat ylisuojellussa Kuurankeron pikkukaupungissa Turun lähellä. Kuurankedossa ihmissusista puhuminen on normaalia, ja näiden hirviöiden metsästäjiä arvotetaan suuresti. Kuuranketo on myös turvautunut ihmissusilta muurilla ja raskaalla portilla, joka teljetään visusti täysikuun aikaan. Ylisuojellussa ympäristössä turhautuminen ei ole epänormaalia. Näin ollen täysin normaali Inkan pikkuveli Tuukka päättää ryhtyä uhkarohkeaksi ja yrittää kiivetä Kuurankedon muurin yli täysikuun aikaan. Eihän siellä muurin toisella puolella ole mitään hirviöitä! Tästä Tuukka ei kuitenkaan saa otettua selvää. Hänen pakenemisyrityksensä nimittäin epäonnistuu hänen pudotessaan muurilta joutuen samalla koomaan. Tuukka kiidätetään sairaalaan, mutta mitään ei tunnu olevan tehtävissä. Tuukan isosisko Inka ei luovu toivosta pelastaa veljensä. Tämä päättää yrittää löytää keinon parantaa veljensä. Etsiessään keinoa parantaa veljensä Inka vetää myös ystävänsä Aaronin mukaan. Ystävyksillä ei ole aavistustakaan millaiseen vaaraan lopulta joutuvatkaan.

Kirjan päähenkilöistä pidin enemmän Aaronista. Aaron kuuluu koulun "ylempään kastiin". Hän on ylimielinen sekä urheilullinen naistenmies, joka kuitenkin tiedostaa huonot puolensa ja haluaisi kovasti muuttua. Ryhmäpaineeltaan hän ei kuitenkaan pysty siihen.

Inka taas oli mielestäni sata kertaa rasittavampi hahmo kuin Aaron. Seikkailunhaluinen Inka kuuluu Aaronin tavoin koulun suositumpien pentujen kerhoon. Inka on myös ylimielinen sekä hieman itsekäs hahmo, joka (oih, kappas vain) ei tunnu parantavan tapojaan.

Kuura on ymmärtääkseni jakanut hieman mielipiteitä. On lukijoita, jotka ovat pitäneet kirjasta kovasti, ja lukijoita, jotka eivät ole pystyneet sanomaan kirjasta minkäänlaista mielipidettä. Itse kuuluun siihen ryhmään, joka ei osaa sanoa kirjasta mielipidettä. Kuura kuulostaa idealtaan ihan hyvältä kirjalta. Itse pidin kirjaa lukiessa paljon taukoja. Se ei ollut, ainakaan alussa, mitään järin mielenkiintoista luettavaa. Kirjan loppuratkaisu oli myös helppo arvata ensimmäisten viidenkymmenen sivun jälkeen. Kirja aloittaa kuitenkin trilogian mielenkiinoisesti. Kirjan lopussa on vaikea ruveta arvailemaan, kuinka trilogia jatkuu. En kuitenkaan usko lukevani Kuuraa eteenpäin millään suurella innolla. Saatan ehkä tarttua trilogian muihin osiin joskus, kun ei löydy mitään muuta lukemista.

Suosittelen kirjasta kiinnostuneille! 3/5

Jack Thorne - Harry Potter ja kirottu lapsi

Harry Potter on sellainen sarja, josta on jäänyt vain hyviä muistoja. Joskus äärimmäisen nuorena päätin katsoa Pottereiden elokuvaversiot, eivätkä ne tuottaneet vau-elämystä ennen kuin päätin lukea Potterit kirjoina. Aluksi sarjan lukeminen tuntui vitsiltä, koska oletin kirjojenkin laadun olevan samanlainen kuin elokuvien. Onneksi sain todeta Harry Potterin olevan jotain mestariteoksen kaltaista. Ja nyt olen ollut onnesta soikeana uuden Potter-aallon rantautuessa myös tänne Suomeen!

Harry Potter ja kirottu lapsi jatkaa velhomaailman tarinaa yhdeksäntoista vuoden jälkeen seitsemännen kirjan tapahtumista. Velhomaailman sankarista Harry Potterista on tullut keski-ikää lähestyvä kolmen lapsen isä. Pottereiden perheen nuorin poika, Albus, aloittaa kirjan alussa ensimmäisen vuoden Tylypahkassa. Albus saa jo junassa ystäväkseen Draco Malfoyn pojan, Scorpiuksen. Ensimmäinen vuosi ei vaikuttaisi hullummalta. Albus ei kuitenkaan ole kuten veljensä James tai isänsä. Tylypahka ei olekaan sellainen paikka kuten Albukselle on kerrottu. Eikä kotonakaan mene hyvin.
Harry toivoisi poikansa käyttäytyvän haluamallaan tavalla. Ja tästähän luonnollisesti tulee ongelmia lasten ja vanhempien välillä, eikä maailmanpelastajakaan tee poikkeusta tässä.
Tämän kaiken lisäksi velhomaailmaa kiusaa laittomat ajankääntäjät. Näistä saa myös kuulla Harryn entinen liittolainen, joka haluaa pelastaa menneisyydessä kuolleen Voldemortin uhrin. Tämä pyytää myös Harrylta apua, mutta sankarimme kieltäytyy. Tästä Albus saa idean yrittää tehdä jotain merkittävää ja päättää palata ajassa takaisin pelastaakseen Voldemortin uhrin Scorpiuksen kanssa.
Albuksen ja Scorpiuksen pelastusretki ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan.
Eikä tilannetta paranna myöskään se, että Harryn arpea alkaa taas särkeä yhdeksäntoista vuoden jälkeen.

"'The rumour is that he's Voldemort's son, Albus.'

-A horrible, uncomfortable silence.-

'It's probably rubbish. I mean ... look, you've got a nose.'"

s. 16

Luin Kirotun lapsen varmaankin vuorokaudessa. Näytelmä oli mielestäni ihan kiva, mutta ei kuitenkaan yltänyt samalle tasolle kuin Rowlingin Potterit. Rowlingin kirjoittamien kirjojen tasolle on kuitenkin todella hankala yltää, joten olisi kohtuutonta vaatia Thornelta samanlaista tasoa. Tai minun ymmärtääkseni Kirotun lapsen on kirjoittanut yksin Thorne mutta Rowlingin ja kumppaneiden avustuksella.

Kirja ei tuonut samanlaista elämystä kuin edeltäjänsä. Kirja syventyy enemmän perheongelmiin eikä korosta jo ennestään tuttua taikamaailmaa. Ehkä kirjojen täytyy olla syvällisempiä vanhojen lukijoiden aikuistuessa.
Oli kuitenkin kiva lukea toisenlaista versiota Harrysta. En ole niinkään pitänyt hahmosta aikaisemmissa kirjoissa. Hahmo on jollakin tavalla niin täydellinen mutta samalla rikkinäinen, joten en ole jostakin syystä pystynyt  samastumaan hahmoon. En tiedä ymmärrättekö mitä taroitan.
Kahdeksannessa Potterissa Harrysta tuodaan esille toisenlainen puoli. En oikein päässyt tämänkään sisälle, mutta omasta elämästä voi löytää myös samanlaisia persoonia. En tiedä, onko kirjailijalla ollut joku syvällinen aate kirjoittaessaan kirjaa, mutta itse koin hahmon edustavan sitä, että kenestä vain voi tulla yhteiskunnan asettamien vaatimusten uhri ja näin jäätävä tiukkapipo.
Albus taas on nuori kapinallinen, joka ei millään haluaisi jäädä muiden varjoon. Tälläistäkin löytyy paljon meidän jästimaailmasta.

Vaikka kirja on mielestäni paljonkin erilaisempi kuin edeltäjänsä, on tämänkin kirjan maailma henkeäsalpaava ja mukaansatempaava. Suosittelen!

Marja Björk - Poika

Heips! Koulussa piti taas jälleen valita äidinkielen lukupäiväkirjaa varten joku kirja. Tällä kertaa genrenä toimi nuorten kirjallisuus. Valitsin Marja Björkin kirjan Poika.

Poika kertoo pojasta nimeltä Makke, joka on syntynyt tytöksi. Nuorempana Makke asuu Rovaniemellä. Makke perheineen kuitenkin joutuu muuttamaan sieltä pois tämän isä kuoltua. Äiti ei pyty elättämään Makkea ja tämän isoveljeä Aaronia Rovaniemellä, ja he muuttavat Tikkurilaan. Siitä alkaa Maken tarina poikana tytön kehossa.
Maken elämä on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssimista. Jo nuorena pikkupoikana Makke joutuu koulussa ongelmiin poikamaisen käytöksensä takia. Eihän tyttöjen kuulu taistella kukkulan kuninkuudesta. Ja mikä siinä on niin hankalaa laittaa hame päälle? Kaikkihan tytöt pitävät hameita.
Vanhempana Maken ongelmat vain kasvavat, kun perhe muuttaa pääkaupunkiseudulle äidin uuden miehen perässä.
Helsingissä alkaa Maken elämän pitkä alamäki, kun koulusta lintsaaminen, alkoholi ja huumet astuvat hänen elämäänsä. Äitiähän nämä Maken uudet harrastukset eivät miellytä. Makella alkaa mennä kotonakin yhä huonommin ja huonommin. Ei näytä olevan paikkaa, jossa Makke pystyisi olemaan oma itsensä.

"Jotkut lintsasivat koulusta pikkujuttujen takia, esimerkiksi jos uusimmat farkut olivat vielä aamulla vähän märät tai leukaan oli tullu finni. Minä olin kokonaan väärä. Minua ei olisi pitänyt olla olemassakaan. Jokin oli mennyt vitusti pieleen." s. 55

Valitsin Pojan, koska se käsittelee mielestäni tärkeää asiaa. Kirja ei nyt juonneltaan ollut järin suuremmoinen, mutta pidin kovasti sen kirjoitusasusta. Björk on mielestäni kirjoittanut kirjan hienosti nuorille sopivalla tavalla. Kirjasta täytyy lukea monia asioita rivien välistä, mikä ei ole kuitenkaan toteutettu nuorille mahdottomana tehtävänä. Olen esimerkiksi havainnut aikuisten kirjallisuudessa paljon vastaavaa, mutta aikusten kirjoissa täytyy keskittyä paljon enemmän.

Noh, niistä asioista, joita rivien välistä sitten täytyy lukea. Ensinnäkin tämä Maken itsetuhoisuus. En pitänyt kirjan päähahmosta tämän itsetuhoisuuden takia. Vastaaviin hahmoihin en ole juurikaan törmännyt, joten Maken ajatuksia oli mielestäni rasittavaa lukea. Mielestäni Björk on yrittänyt tuoda esille enemmän sitä, miten nuori syrjäytyy, jos tämä tallotaan maailman syvimpään koloon.

En myöskään pitänyt Maken äidistä, joka välillä tuntuu kannustavan Makkea ja välillä suorastaan vihaavan tätä. En usko Björkin korostavan tälläistä epäsuvaitsemuutta, vaan sitä miltä tuntuu olla transsukupuolisen lapsen äiti. Vaikka olisi kuinka suvaitsevainen, ymmärtäväinen tai rakastavainen, on varmasti hankalaa yrittää kasvattaa jotain, mitä ei ymmärrä.

Poika on kuitenkin kaiken kaikkiaan hyvä nuorten romaani. Toivoisin myös monien aikuistenkin tarttuvan kirjaan, jotta kirjassa esiintyviltä ennakkoluuloilta vältyttäisiin. 200-sivuisen kirjan lukemiseen ei meinaa mene kauaa. Ei varsinkaan silloin, kun fonttikoko on kuusitoista.

Suosittelen! 3/5

Ai Yazawa - Nana (21--> osaa)

Moro! Viimeisen vuoden aikana olen lukenut aivan hirvittävän määrän mangaa eikä perinteisille romaaneille ole jäänyt yhtä paljon aikaa kuin pitkille sarjakuvamaratooneille. Yksi näistä mangoista, joita olen lukenut on Nana. Ymmärtääkseni Yazawa lopetti kuitenkin Nanan piirtämisen vuonna 2009, joten se on vieläkin kesken. Nana on kuitenkin mielestäni yksi parhaimmista, kenties paras, lukemistani mangoista, joten mielestäni se ansaitsee jonkin asteisen esittelyn.

Manga kertoo kahdesta Nana-nimisestä tytöstä. Toinen näistä on vaaleahiuksinen ja rakkaudenkipeä Nana Komatsu (lempinimeltään Hachi). Mangan alussa Hachi on vielä hölmö lukiolainen ja itkee jokaisen menetetyn miehen perään. Lukion jälkeen hän seuraa ystäväänsä taidekouluun, jossa Hachi tapaa Shoujin ja rakastuu tähän. Hachin elämä tuntuu taas kuitenkin romahtavan niskaan, kun kuulee Shoujin muuttavan Tokioon ilman Hachia.

Toinen mangan päähenkilöistä on punk-bändissä laulava Nana Oosaki, joka onkin jo hieman elämää nähnyt. Nana hylätään lapsena, ja tämä kasvaa isoäitinsä luona. Isoäiti kuitenkin kuolee pian sen jälkeen, kun Nana erotetaan koulusta prostituutiohuhujen takia. Nanan elämä tuntuisi romahtavan siihen. Nanan elämää kuitenkin koristaa hänen bändinsä ja poikaystävä, Ren. Nanan elämä ei sittenkään ole hassumpaa. Mutta eihän elämä ole ruusuilla tanssimista, ja Nanan elämä kääntyy ylöalaisin, kun kuulee Renin muuttavan Tokioon ryhtyäkseen erään Tokiolaisen bändin kitaristiksi.

Menee aikaa kunnes molemmat Nanat päättävät muuttaa myös Tokioon saavuttaakseen unelmansa. Nana Oosaki toivoisi pystyvänsä saamaan leipänsä laulamalla. Nana Komatsu taas muuttaa Tokioon Shoujin perässä. Muutaman sattuman kautta tytöt tapaavat toisensa ja päätyvät asumaan kämppiksinä samaan asuntoon. Ja tästä alkaa tyttöjen tarina, jota ympäröivät musiikki, ystävyys ja rakkaus.

Nana on mielestäni onnistunut monella tasolla. Ensinnäkin Nana on jo idealtaankin todella omaperäinen ja hyvä. Yazawa on myös rakentanut juonen todella hienosti. Mielestäni mangassa on kiva yksityiskohta se, että Oosakin punk-bändin tarina on hieman samantapainen kuin Sex Pistolsin. Tarina ei kuitenkaan ole ennalta-arvattava, vaikka yhteyden huomaisikin. Pidin myös mangan hahmoista, jotka ovat keskenään samanlaisia mutta samalla myös täysin erilaisia.

Entäs Yazawan piirustusjälki? Alussa monella mangakalla, joiden teoksia olen lukenut, on tyyli hieman hutera, ja se muuttuu ajan myötä todella paljon. Yazawan tyyli kuitenkin pysyy suht kot samanlaisesa. Tyyli on hieman raaka mutta samalla todella pehmeä. Yazawa tuo myös hienosti hahmojen tunteita esiin piirtämällä.

Suosittelen kaikille, jotka pystyvät jättämään sarjan kesken!

Tähän menneessä annan mangalle 5/5

Erin Hunter - Väärätähden lupaus

Moro! Suoturikissat ei ole muuttunut yhtään paremmaksi sarjaksi sitten viime postauksen, jossa olen kertonut kissojen seikkailuista. Olen silti pysynyt parantumattomana Soturikissojen fanina. Tällä kertaa luin Jokiklaanin entisen päällikön, Väärätähden, tarinan.

Jokiklaaniin syntyy myrsyn keskelle kaksi pentua, Tammipentu ja Myrskyentu. Molemmat pennut ovat syntymästään asti uteliaita kiusankappaleita. Usein toistellaan uteliaisuuden olevan pahasta ja aiheuttavan katastrofeja. Myrsypennun kohdalla tämä osoittautuu todeksi. Kesken seikkailuretken Myrskypentu putoaa puusta jokeen ja murtaa leukansa. Syvästi rakastettu pentu muuttuu emonsa silmissä rumaksi hirviöksi ja hylkää tämän. Samalla emo muuttaa Myrskypennun nimen Vääräpennuksi.
Vääräpentu ei pysty kestämään nöyryytystään ja karkaa Jokiklaanista. Pakomatka kuitenkin päättyy, kun muinainen kissa ilmestyy Vääräpennulle. Kissa julistaa Vääräpennulle, että tästä tulisi klaaninsa mahtavin kissa, jos vain lupaisi olla klaanilleen ehdottoman uskollinen. Kuka tahansa haluaisi nauttia muiden hyväksynnästä eikä Vääräpentukaan tee tässä poikkeusta. Tämä vannoo uskollisuuttaan klaanilleen miettimättä sen kummempia. Hätäisellä lupauksella on kuitenkin karmivat seuraukset, jotka johtavat melkein katastrofaalisiin tapahtumiin.

Väärätähden lupaus oli miellyttävä lukukokemus. On mukava lukea välillä yksityiskohtauksesti sivuhahmoista. Jokiklaanista kertominenkin on virkistävää vaihtelua. Soturikissat on lähes poikkeuksetta kirjoitettu Myrskyklaanin näkökulmasta. Kirjasta olisi saatu hieman mielenkiintoisempi, jos Jokiklaani ei olisi ollut samanlaisen oloinen kuin Myrskyklaani. Kirjasta olisi kuitenkin tullut liian humoristinen, jos Jokiklaani olisi esitelty karmivana rikollisjenginä, joka ryhtyy tappeluun kuin tappeluun miettimättä.

Kirjan päähahmo, Väärätähti, osoittautui todella samanlaiseksi hahmoksi kuin Myrskyklaanin Sinitähti, josta on myös kirjoitettu kirja. Molemmat kärsivät hieman liioitellunkin surullisen kohtalon ennen valtaa. Ehkä näin yritetään kertoa lapsille, kuinka saa kaiken haluamansa, jos vain jaksaa yrittää tarpeeksi kovaa ja kauan eikä anna minkään asettua tielleen. En osaa sanoa, onko kyseessä näin syvällinen merkitys vai onko kirjailijoilla vain ideat lopussa.
Kirja on kuitenkin kevyttä lukemista arjen harmauden keskelle. Suosittelen sarjan faneille!

Ransom Riggs - Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille ( Miss Peregrine's Home for Peculiar Children) vaikutti mielenkiintoiselta kirjalta, joten päätin lukea sen.

Kirjan päähenkilö, Jacob, ei ole suosittu koulussaan eikä tällä muutenkaan ole kunnollisia ystäviä. Ainut kunnon kaveri tuntuu olevan Jacobin isoisä, joka on koko ikänsä kertonut lapsenlapselleen tarinoita eriskummallisista lapsista, jotka kuolivat toisen maailmansodan aikana. Lapsilla oli ihmeellisiä voimia kuten näkömättömyys sekä lentäminen. Isoisän tarinoihin kuuluu myös hirviöitä, joihin kukaan ei haluaisi tavata. Jacob tietenkin kyseenalaistaa isoisänsä tarinat, mutta isoisän kuoltua kirjan alussa tarinat rupeavat vaikuttamaan aikaisempaa mielenkiintoisemmilta. Jacob päättääkin matkustaa Yhdysvalloista Walesiin etsimään vastauksia isoisänsä mystiseen elämään, joka on ollut täynnä seikkailuita. Walesissa Jacobin valtaa erikoinen tunne. Aivan kuin nämä kuolleet lapset olisivatkin elossa.

Kirja vaikutti nimen perusteella erittäin mielenkiintoiselta, mutta jouduin pettymään. Kirjan juonenkäännökset ja kaikki vauhdikkaimmatkin takaa-ajot on kirjoitettu laiskalla kädellä. Kirjan hahmotkin ovat melko kliseisiä fantasiakirjan hahmoja. On kuitenkin virkistävää lukea paksujen aikuisten romaanien rinnalla keskiverto välipalalukemista. Ja kaikesta huolimatta jäin koukkuun tähän sarjaan, jonka kirja aloittaa. Aion todennäköisesti lukea sarjan loppuun. jos löydän sarjan muut osat.

Kirja sai minut erittäin taiteelliseksi...

Theo Lawrence - Hehkuva ruumis

Hehkuva ruumis (Body Electric) on Mystic City -sarjan kolmas ja viimeinen osa. Trilogian ensimmäisen osan jälkeen olin aivan myyty ja luinkin sarjan viimeisen osan innoissani.

Manhattania vainoava kapina on riistäytynyt käsistä ja sota näyttäisi olevan välttämätön. Aria Rose pyrkii saavuttamaan uusien voimiensa avulla rauhan Manhattanille kukistamalla oman sukunsa. Uudet mystiset voimat eivät kuitenkaan tule Arialle ilmaisena, vaan ne uhkaavat jopa tytön henkeä. Sodan käynnissä riskejä on kuitenkin otettava, jotta rauha säilyisi.

Kirja oli mielestäni astetta huonompi kuin edeltäjänsä. Koko sarjan ajan tekstissä on toistettu moneen kertaan samoja asioita ja jokaiselle aukeamalle on ympätty vähintäänkin yksi takauma. Juonen kulku on täten tavattoman hidas. Kirjan teksti taas nostaa kirjan rimaa hieman korkeammalle, mikä sai minut jatkamaan kirjan lukemista.
Minua yllätti positiivisesti päähahmon, Arian, erilaisuus. Tarkoitan tällä siis sitä, ettei Aria ollut täysin tyypillinen sankari. Toki hän hylkää yleellisen elämänsä ja ryhtyy puolustamaan heikompia, mutta hän pysyy yhä hieman itsekkäänä. Hän ei esimerkiksi ryhdy marttyyriksi ja antaudu viholliselle, kuten monella päähenkilöllä on tapana tehdä. Hän pystyy uhmaamaan myös kuolemaan, mutta tosipaikan tullen hahmosta löytyy jopa pelon merkkejä. Tai näin minä koin Arian.
Olen myös luonnehtinut sarjaa aikaisemmin ennalta-arvatavaksi ja hieman kliseiseksi. Kirja ei kuitenkaan ollut ennalta.arvattava kuten odotin. Kirjan päävihollinen ei myöskään ollut pelkkää valtaa havitteleva pelkuri, vaan pelkästään surullinen sekä vihainen.

Pidin kirjasta ja samalla koko trilogiasta. Sarja oli mielestäni omalla tavallaan kaunis ja sarjassa ollut tunnelma on melkein käsin kosketeltava. Koin sarjan myös ajankohtaisena hienolla teemallaan, jonka koin olevan erilaisuuden pelko.
Trilogia on toimiva, ja suositelen sitä dystopian faneille.
Kirja:3/5
Sarja:4/5

Masashi Kishimoto - Naruto (72 osaa)

Naruton ensimmäinen osa Naruto Uzumaki.

Naruto on anime, jolta kukaan ei ole voinut välttyä. Itse kuulin Narutosta ensimmäisen kerran varmaankin yhdeksänvuotiaana, mutta innostuin lukemaan sitä vasta pari vuotta sitten.

Kauan sitten Konohan kylää uhkasi yhdeksänhäntäinen demonikettu, joka sai pelkällä hännänheilautuksella vuoret sortumaan ja jättiaallot pyyhkäisemään kaiken tieltään. Yksi Konohan urheista ninjoista onnistui vangitsemaan demoniketun sielun, mutta kuoli tämän jälkeen.

Kymmenisen vuotta myöhemmin Konohan kylällä on uusi ongelma. Ongelma tunnetaan nimellä Naruto Uzumaki. Tämä joutuu kylässään moniin hankaluuksiin saadakseen huomiota. Kuka tahansa haluaa huomiota keneltä tahansa, jos sitä ei saa edesmenneiltä vanhemmilta. Narutolla on ongelmia myös ninjakoulussa, josta hän toivoisi valmistuvansa. Kesken kepposten teon hän unohtaa kuitenkin koulunsa loppukokeen ja huonosti valmistautuneena hän repuuttaa kokeen. Kokeen jälkeen eräs pahansuopa ninja lupaa Narutolle hyväksytyn arvosanan kokeesta, jos tämä varastaa arvokkaan käärön. Naruto suostuu tähän. Hän ei kuitenkaan tiedä, että tämä käärö saattaa vapauttaa Naruton piilevät voimat, jotka saattavat johtaa hallitsemattomina katastrofaalisiin tuloksiin.

Näin alkaa Naruton kasvutarina, joka jatkuu aina 72. osaan asti. Itse pidin Narutosta kovasti. Siihen on yhdistetty hienosti toiminta ja huumori. Pidin erityisesti mangan kliseisistä mutta myös erittäin inhimillisistä hahmoista. Naruto on todella hieno hahmo. Vaikka hän ryntää sokeana taisteluun kuin taisteluun ja on valmis suojelemaan ystäviään vaaroilta, hän osoittaa vihollisilleen armoa sekä antaa heille tilaisuuden uuteen alkuun. Hahmo ei myöskään ole draamakuningatar, ja jos tälle tulee jotakin riitaa ystäviensä kanssa, ne on yleensä höystetty huumorilla. Mangasta löytyy myös muita tärkeitä hahmoja. Muun muassa cool Sasuke, jolla on synkkä menneisyys, sekä söpö mutta ärsyttävä Sakura. 

     Tiivistettynä Narutoa voi luonnehtia      viihdyttäväksi poikamangaksi, joka on 

rakennettu ystävyyden ympärille. 

Suosittelen! 4/5

George R.R. Martin - Kuninkaiden koitos

Summer Bucket - listaani kuuluu tänä kesänä Tulen ja jään laulun lukeminen kokonaan, tai no siihen asti kuin sarjan osia on suomennettu. Ja viimeinkin sain luettua Kuninkaiden koitoksen.

Kuninkaiden koitos on jatkoa lempikirjalleni, Valtaistuinpelille. Seitsemän kuningaskunnan valta on siirtynyt kuningas Robertin pojalle Joffrey Baratheonille. Monet vaikutusvaltaiset henkilöt käyttävät Joffreyn nuorta ikää hyödykseen yrittäen hallita kuningaskuntaa pojan kautta. Hallitseminen pilalle hemmotellun kakaran kautta on jo itsessään vaikeaa. Eikä hallitsemista helpota yhtään Robertin veljien rautavaltaistuimen havittelu.
Kirja ei suinkaan ole täynnä pelkästään Kuninkaansataman juonitteluja, vaan kirjassa seurataan myös Starkin suvun lapsien elämää. Arya Stark on pakomatkalla Kuninkaansatamasta kohti kotia Talvivaarassa. Robb Stark on itse havittelemassa rautavaltaistuinta sotatantareella. Bran on raajarikkona Talvivaarassa veljensä Rickonin kanssa. Starkien äpäräveli Jon Nietos taas on vaihtanut maisemaa Muurille. Sansa Stark taas on Kuninkaansatamassa vankina Joffreyn kihlattuna.
Pakkaa sekoittaa vielä meren toisella puolen armeijaa etsiskelevä lohikäärmeäiti Daenerys, joka pyrkii edelleen saavuttamaan paikkansa rautavaltaistuimella.

On aivan mahtavaa lukea fantasiaa pitkästä aikaa, ja vieläpä äärimmäisen laadukasta fantasiaa. Martinin tarinankerronta lumoaa joka kerta, kun aukaisen hänen kirjoittaman kirjan. Tulen ja jään laulusta on vaikea löytää miinuksia, kun ärsyttävilläkin hahmoilla on jokin syvempi tarkoitus. Mutta jos jotakin täytyisi mainita, sanoisin kirjan henkilöiden määrän olevan hieman uuvuttava. Minun piti tarkistaa kirjan takaa moneen kertaan kuka on kuka.
Niistä ärsyttävistä hahmoista. Joffrey nyt on ihan oma lajinsa, hullun kuninkaan uusi ruumiillistuma. Mutta Theon Greyjoy... Voi voi, Greyjoy. Theonin nimi on niin ironinen, sillä tämän elämästä ei kyllä iloa löydy. Nuorella miehenalulla on niin pahoja perheongelmia, että unohtaa itsensä yrittäessään miellyttää isäänsä ja käyttäytyy sen takia todella lapsellisesti sekä itsekkäästi. Toivon syvästi, että tämä hahmo ottaa itseään niskasta kiinni.
Sitten on vielä Sansa, josta en pitänyt ollenkaan Valtaistuinpelissä. Nyt olen jostakin ihme syystä rakastunut tähän hahmoon. Tytön täytyy Punalinnassa varoa jokaista askeltaan ja sanaa, ja jatkuva uhka sai minut säälimään hahmoa.
Mielestäni Martin on saanut hahmoillaan luotua tavattoman koukuttavan sarjan. Aloitan kolmannen osan lukemisen innolla! Suosittelen!

Olen kirjoittanut Tulen ja jään laulusta aikaisemminkin.

Veronica Roth - Neljä

Outolintu on trilogia, jonka uksoisi olevan täydellinen nuorille suunnattu sarja. Outolintu on täynnä hienoja juonenkäänteitä ja oikeudenmukaisia hahmoja, jotka pysyvät sellaisina aina loppuun saakka. Outolintu ei kuitenkaan uponnut minuun. Itse koin juonen ennalta-arvattavana sekä osan hahmoista, taas jälleen, liian täydellisinä, aina loppuun saakka. Mielestäni kirjan tai elokuvan päähenkilön on oltava epätäydellinen ja tarvittaessa jopa julma kovanaama. Omasta mielestäni Outolinnun Tobias täyttää nämä kriteerit.♥

Neljä kertoo nimensä mukaisesti Tobiaksesta. Kirja ei mullistanut Outolintu-maailmaani, mutta siinä oli kivaa lisätietoa lempihahmostani. Rakas kovanaama onkin ollut alusta asti pehmo. Söpöä!♥
Kirja on jaettu neljään osaan, joista osa kertoo pelkästään Tobiaksesta ja hänen ensimmäisistä vuosista Uskaliaassa. Kirjassa kerrotaan mm. hänen koulutuksestaan Uskaliaassa, perheongelmista ja kuinka hänen ensimmäiset treffit meni. Osa kirjan tarinoista taas kertoo ajasta, kun Tris on jo vaihtanut Uskaliaaseen. Kirjaan sisältyy jo itse trilogiassa olleita kohtia, mutta ne on kirjoitettu Tobiaken näkökulmasta.
Suosittelen kirjaa sarjan faneille.

Rumiko Takahashi

Rumiko Takahashi on kenties Japanin menestynein naismangaka, joka piirtää shonenia. Häntä on luonehdittukin mangan kuningattareksi. Hänen työnsä ovat olleet keskeisessä asemassa mangan läpimurrossa Euroopassa sekä Amerikassa.
Itse rupesin fanittamaan Takahashia luettuani hänen teoksesnsa Inuyasha ja Ranma ½.

Ranma ½ (38 osaa)

Ranma ½ kertoo pojasta nimeltä Ranma Saotome, joka on taitava taistelulajien taitaja. Hänen isänsä on kuitenkin luvannut poikansa käden yhdelle ystävänsä tyttärelle. Ranman kihlatuksi päätyy Akane Tendo.
Ei kuulosta järin kauhealta kihlata kaunis tyttö. Mutta jos muutut kylmässä vedessä itse tytöksi, elämä ei olekaan niin helppoa. Eikä elämäsi helpotu silläkään, jos kaunis tyttösi vihaa miehiä.

Ranma ½ saattaa kuulostaa sekavalta ja yliampuvalta. Manga onkin alussa sekava ja aina loppuun asti yliampuva. Mutta se toimii tavattoman hyvin. Kliseisen Ranma ½ tarkoitus ei olekaan olla syvällinen kertomus nuoruuden vapaudesta yms.

 Sen tarkoitus on viihdyttää lukijaa humoristisilla juonenkäänteillä, taistelukohtauksilla ja hahmoilla.
Kuitenkin mangan edetessä se muuttuu vakammaksi, mutta jokainen hiemankin vakava kohta on höystetty huumorilla.
Suosittelen mangaa kevyenä lukemisena, jos haluaa heittää aivot narikkaan. 3½/5









Inuyasha (56 osaa)

Manga alkaa, kun 15-vuotias Kagome tippuu kotinsa pyhäkön kaivoon joutuen Japanin sisällissotien aikakaudelle.
1500-luvulla hän löytää puun, johon on vangittu puolijumala, Inuyasha. Kagome vapauttaa Inuyashan tietämättä edes syytä, miksi "puoliyokai" on vangittu puuhun. Inuyasha on aikanaan rellestänyt ja etsinyt Shikon-kuulaa, jonka avulla hän pystyisi tulemaan oikeaksi yokaiksi. Shikon-kuulaa havittelevat muutkin puoliyokait, ja Kagome päätyy auttamaan Inuyashaa kuulan etsinnässä, jotta "pahat yokait" eivät ehdi saada kuulaa ennen Inuyashaa.
Pidin Inuyashasta enemmän kuin Ranma ½:sta. Inuyasha on myös paljon paljon synkempi kuin humoristinen edeltäjänsä. Synkyyden lisäksi
Inuyasha on myös paljon syvällisempi kolmiodraamoineen ja petoksineen. Inuyashakin, syvällisyydestään huolimatta, on kuitenkin humoristinen ja sen hahmot lapsellisia.

Inuyashaa suosittelen fantasian ystäville. 4/5

James Dashner - Tappava lääke

Maze Runnerin lukeminen on jatkunut osaltani kolmanteen osaan, jota etsiskelin kirjastosta kuumeisesti, ja lopulta sain käteeni kolmannen osan, Tappava lääke (The Death Cure).

Kokeiden toinen osa on takanapäin, ja Thomas ystävineen on taas joutunut PAHAn kynsiin. Tällä kertaa PAHA haluaa viemisen sijasta antaa nuorille jotain. Nimittäin heidän kadotetut muistonsa. Kuitenkaan Thomas ystävineen ei järjestöä usko, ja he karkaavat PAHAn tukikohdasta Denverin kaupunkiin, joka vaikuttaisi hyvältä piilopaikalta. Kaupungissa piilottelee muitakin PAHAn vastustajia, järjestö nimeltään Oikea Käsi. Oikea Käsi ottaa yhteyttä Thomasiin, ja pitkän tapahtumaketjun kautta he löyttäytyvät yhteen päämääränään sama tavoite: PAHAn lyöminen.

Luin kirjan tietenkin siitä syystä, että halusin tietää, miten tarina jatkuu. Jos olisi ollut kyse pelkästään yksittäisestä kirjasta eikä kokonaisesta sarjasta, olisi ollut hyvin mahdollista, että olisin jättänyt kirjan kesken.
Kirjan hahmoihin ei ole satsattu juuri yhtään. Hahmot ovat tavattoman lapsellisia ja jotkut jopa persoonattomia. Eikä kirjan päähenkilö Thomaskaan ole paljoa muuttunut näiden kolmen kirjan aikana, tai itse asiassa on. Hänestä on kuoriutunut vieläkin tylsempi hahmo, jota ei pelasta sarkastisuus tai synkät mietteet.
Eikä kirjan tekstissäkään paljon kehumista ole. Se on suurimmaksi osaksi erittäin tönkköä ja melkein jopa väkinäistä.

Kirjan pelastaa kuitenkin sen teema, tai no en tiedä, onko kirjailija edes halunnut ottaa kantaa johonkin. Itse tulkitsin kirjailijan protestoivan rivien välistä maailman nykytilannetta. Voimmeko uskoa kaiken, mitä meille uutisissa kerrotaan. Kuinka epävarmuus syöksee lopulta hulluuteen. Onko oikein antaa syyttömien kärsiä muiden virheistä.
Suosittelen kirjaa sarjan faneille!
3/5
Olen kirjoittanut myös sarjan ekasta ja toisesta osasta.

Erin Hunter - Etsijät-sarja (6 osaa)

Etsijöiden viimeinen osa Tähtien henget

Hyvää pääsiäistä! Itselläni on ollut älyttömän hektinen kuukausi, enkä ole ehtinyt juurikaan lukemaan. Kiireistäni huolimatta sain Etsijät (Seekers) päätökseen.

Sarja kertoo neljästä karhunpennusta: kahdesta harmaakarhusta Toklosta ja Ujurakista, mustakarhusta nimeltään Lusa sekä jääkarhusta nimeltään Kallik. Kaikki neljä menettävät emonsa jo nuorina. Se on kuitenkin osa heidän suuurta kohtaloaan, jonka joku suurempi taho on heille ennustanut. Karhut päätyvät kuudensadam sivun jälkeen yhteen ja ryhtyvät täyttämään kohtaloaan. Nimittäin erämaan pelastamista. Tehtävä ei kuitenkaan ole yksinkertainen, jos asustelee Etelä-Kanadassa ja päämääränä on Alaska. Karhut kohtaavatkin matkallaan "vaaroja ja vaarallisia tilanteita" eikä pitkällä matkalla draamaltakaan vältytä.

Aikanani hehkutin Hunterin kirjoja tavattomasti. Vanhempana kirjat eivät enää tuo samanlaista vaikutusta kuin kolmisen vuotta sitten, kun aloitin lukemaan Etsijöitä, Kirjat eivät teksiltään ole mitään suurta rakettitiedettä. Se on kuitenkin sopivan yksinkertaista pienemmille lapsille. Kirja on kuitenkin sanomaltaan erittäin hieno. Karhujen matkan edetessä hahmot, sekä lukija, huomaavat kuinka julmasti luontoa ja eläimiä kohdellaan. Hunter selvästikin pyrkii vaikuttamaan ihmisen suhteeseen luontoa kohtaan. Itse jatkoin sarjan lukemista tämän takia, muuten olisin jättänyt sen kesken.

Syntymäpäivä :D

Minun pieni blogini on tästä päivästä lähtien yksivuotias! Olen tavattoman kiitollinen jokaiselle, joka on eksynyt blogiini ja jättänyt kommentin tai pari, lukenut muutaman jutun tai jopa ryhtynyt seuraamaan blogiani. Kiitos tuhannesti! Vuosipäivän kunniaksi  ajattelin kirjoittaa muutamista maailman epäkohdista, jotka ärsyttävät minua. Okei, tästä lähtee!

Ilmastonmuutos

Joo, aloitan helpolla. Tosiaan, ilmastonmuutos. Ihmiset ovat toiminallaan kuormittaneet ilmastoamme, ja se menee jatkuvasti huonompaan jamaan. Monet erilaiset lajit kohtaavat sukupuuton ihmisten tavattoman itsekkään toiminnan takia. Kaikkein kauheinta siinä on vielä se, että tuhannet ja taas tuhannet ihmiset jopa kiistävät ilmastonmuutoksen olemassaolon. Ja sitten kun asialle tehdään jotain ja säädetään joku kunnon laki tämän massamurhan estämiseksi, niin sieltä tulee joku juntti ja väittää kansan kärsivän tästäkin laista. Tämän juntin pitäisi kiittää sitä jakkuun ja solmioon sonnustautunutta heppua, joka on laatinut tämän lain, sillä ilmastonmuutos vaikuttaa myös ihmisiin. Esimerkiksi pitkässä juoksussa sateita rupeisi tulemaan entistä vähemmän, ja me kaikki tiedämme miltä Sahara näyttää.

Erilaisuuden pelko

Erilaisuuden pelko on asia, joka ärsyttää minua myös aivan tavattomasti. Erilaisten asioiden pelkääminen on toisaalta täysin ymmärrettävää, sillä pelko suojaa jokaista vaaroilta yms. Mutta sitten kun aletaan sortamaan ihmisiä näiden erilaisuuden takia, ymmärrys loppuu, ainakin minun osaltani. On äärimmäisen noloa huomata, kuinka tietämättömiä ja ennakkoluuloisia monet ihmiset ovat. En itse väitä olevani mikään kulttuuriasiantuntija, mutta ennen kuin menet kadulle huutamaan mitä inhottavampia asioita ulkomaalaisista tavoista, ota nyt ensin selvää siitä vieraasta kulttuurista. Voi käydäkin ilmi, ettei se vieras kulttuuri niin väkivaltainen olekaan.

Ennakkoluulot

 Erilaisuuden pelko taitaa johtua nimen omaan ennakkoluuloista. Mediasta saadaan tietty kuva esimerkiksi vähemmistöistä ja näin saadaan joku ennakkoluulo mistä tahansa. Ennakkoluulot ovat sikäli ihan fine, mutta, jos se tosiaan kasvaa aina vain suuremmaksi, se saattaa saada lopulta jonkun rasismin kaltaisen olomuodon. On inhottavaa ajatella, että joku äiti opettaa lapsensa esim. pelkäämään homoja, koska äidillä itsellään on ennakkoluuja vähemmistöjä kohtaan. Toivottavasti näin ei kuitenkaan ole. 

Joo, toi... Luulin, että noita mielipiteitä olisi tullut lisää, mutta nähtävästi kirjoitustaidoillani on rajansa (*itkee nurkassa kyvyttömyyttään*)...

Haluan vielä sanoa, että blogini on edelleen kirjablogi eikä ole muuttumassa miksikään "Pelastetaan maailma yhdessä" - tyyppiseksi, kirjoitustaitoni ei oikeasti riittäisi sellaiseen. Äskeinen tekstin tynkä on myös minun omaa näkemystä, enkä ole tutkinut mitään galluppeja tai muita faktoja.

Ja kiitos vielä kerran jokaiselle, joka on koskaan eksynyt blogiini.

Minna Canth

Kävimme koulussa läpi kirjallisuuden aikakausia. Tietenkin yksi näistä on realismi, joka oli minulle aivan uusi käsite. On tavattoman noloa myöntää, etten ole ennen kuullut tästä tavattoman hienosta tyylisuuntauksesta. Jos itse rupean määrittelemään jonkun kirjan genreä, tarkistan sen kirjastosta, ja jos se ei löydy silloinkaan, kirjan genre on kirja. Tai näin ajattelin ennen viimeistä äidinkielen kurssiani peruskoulussa. Kurssista oli äärettömästi apua blogin kirjoittamisen kannalta. (Joo, kertoo minusta paljon.)
Kuitenkin törmäsin tuon kurssin aikana, yllätys yllätys, Minna Canthiin, ja sain koulusta lainaan kokoelman hänen kuuluisimmista teoksista. Mutta tietenkin sairastuin tuon "laina-ajan" aikana, ja jaksoin lukea noista teoksista vain Murtovarkauden ja Työmiehen vaimon.

Murtovarkaus
Murtovarkaus on käsittääkseni Canthin ensimmäinen näytelmä (korjatkaa jos olen väärässä). Se oli näistä kahdesta kevyempi, mutta Murtovarkaudestakin huomaa erittäin selvästi, kuinka Canth ottaa kantaa alkoholin käyttöön sekä naisen asemaan. Pidin siitä itse asiassa aika paljonkin, vaikka juoni on tyypillisen draama-komedian kaltainen. Tyypillisesti pikkukylästä löytyy uusi tyttö, jolle löytyy kosija. Mutta tästä syntyykin kolmiodraama, ja loput voikin päätellä. Tietenkin Murtovarkaus on ilmestynyt 1800-luvulla, joten pitäisi varmaan sanoa tyypillisten draama-komedioiden olevan Murtovarkauden kaltaisia.

Työmiehen vaimo
Työmiehen vaimo oli paljon raskaampi kuin Murtovarkaus. Teoksessa Johanna menee naimisiin Riston kanssa. Hetken onni päätyy piinaksi, kun vuoden päästä Risto on juonut Johannan rahat eikä esikoisellekaan riitä ruokaa, ja muutenkin elämä on muuttunut Johannan kannalta ikäväksi.
Koko sen ajan, kun luin Työmiehen vaimoa, huusin Johannaa nostamaan kätensä Ristoa vastaan. Canth on täten saanut vangittua tunteensa paperille erittäin onnistuneesti. Näytelmien naishahmoihin on myös tavattoman helppo samaistua. Canth on ollut aikanaan tavattoman hieno kirjailija, ja on sitä edelleen. Jos vain joskus löydän kirjastosta tuon saman kirjan, aion ehdottomasti lukea loputkin kirjan teokset.

Leena Lander - Tummien perhosten koti

Taas piti lukea koulua varten joku kirja ja tällä kertaa valitsin Tummien perhosten kodin.

Kirjan päähenkilön, Juhanin, lemmikkikoira on kuollut, ja tälle pidetään hautajaisia. Hautajaiset muuttavat vanhempien väliseksi riidaksi perheen isän pitäessä, jopa uhkaavaa, hautajaispuhetta. Äiti ottaa uhkailut tosissaan ja yrittää hukuttaa Juhanin pikkuveljen, ajatellen sen olevan lapsen kannalta parempi vaihtoehto, kuin elää alkoholisoituneen ja väkivaltaisen isän kanssa. Viranomaiset saavat selville tästä heitteillejätöstä, ja he ottavat lapset huostaan.
Veljekset joutuvat toisistaan eroon, ja monen sijaiskodin jälkeen Juhani joutuu Saareen. Saari on poikakoti, jossa pahamaineisista pojista pyritään koulimaan mallikkaita kansalaisia.
Saaressa eläminen ei kuitenkaan ole helppoa. Poikakodin johtaja vannoo selkäsaunaa, jos ei noudata Saaren tiukkoja säädöksiä. Ja johtajan vaimo ja monet tyttäret vain sekoittavat pakkaa tehden Juhanin elämän Saaressa aina vain vaikeammaksi.

Tummien perhosten koti on erittäin jännästi rakennettu kirja. En todellakaan ole lukenut mitään vastaavaa, mikä näkyy tönköstä kuvaukstani *hysteeristä naurua*.
Kirja ei rakennu samalla tavalla, kuin aikaisemmat kirjat joita olen lukenut. Suoraviivaisen juonen sijasta, kirjan juoni poukkoilee jatkuvasti paikasta A paikkaan B, ja toisinpäin. Sain olla jatkuvasti varuillani, kirjan päähenkilön tavoin, mahdollisista juonenkäänteistä tai tärkeistä yksityiskohdista. Enkä voinut välttyä tiettyjen kohtien uudelleenlukemiselta. Samanlaista päänvaivaa minulle tuottaa runous. Minun on pakko lukea mikä tahansa runo vähintään kolme kertaa, että tajuan, mitä kirjoittaja on ajanut takaa. Pitäisi varmaan treenata molempia: rivienvälistä ja runojen lukemista. Noloa...

Vaikka kirja nyt sattuikin olemaan minulle vaikea, se oli tavattoman koukuttava ja taitavasti kirjoitettu. Pidin siitä kovasti, kaiken sen sodan keskellä. Loppu oli mielestäni hieman kömpelö, mutta sekin on lukijasta kiinni.
Suosittelen! 4½/5

James Dashner - Poltettu maa

Ja kirjan lukemiseen ei sit menny viikkoo...

Moro taas ja hyvää uutta vuotta! Joulu sekä uusivuosi menivät aikalailla Zeldaa ja Skyrimiä pelatessa enkä erikoisemmin jaksanut tarttua yhteenkään kirjaan. Lopulta sain itseäni niskasta kiinni ja sain kuin sainkin luettua Maze Runnerin toisen osan, Poltettu maa (The Scorch Trials).

Huom! Taas jälleen: saattaa sisältää juonipaljastuksia!!!

Mace Runnerin toisessa osassa Thomas ja muut "Aukiolaiset" ovat paenneet Labyrintistä. Tyypillisesti kaikki näyttäisi olevan kunnossa, mutta pian käykin ilmi, että Labyrintti olikin vain alkusoittoa. Se olikin yksi osa suurempaa koetta.

Thomasille ja tämän ystäville käy ilmi, että heihin on istutettu vaarallinen tauti, Roihu. Toisessa kokeessa Aukiolaiset joutuvat etsimään sairauteen lääkettä. Tehtävä ei kuitenkaan ole näin helppo. Päästäkseen lääkkeen luo heidän on selvittävä vaarallisesta Poltetusta maasta, joka kätkee sisälleen monia yllätyksiä sekä salaisuuksia.

Poltettu maa oli ihan kiva lukuelämys. Se ei mielestäni ollut yhtä hyvä kuten edeltäjänsä, Labyrintti, mutta harvemmin toinen osa on ensimmäistä parempi, tai edes yhtä hyvä.

En tiedä olenko antanut tarpeeksi hyvin selville ristiriitaisia tunteitani kirjan hahmoja kohtaan. Thomas tosiaan on kunnon heppu, jonka kuka tahansa haluaisi kaveriksi. Hän on kuitenkin ällöttävän täydellinen. Aina auttamassa muita ja pelastamassa henkiä kunnon supersankarin tavoin. Thomasin ylenpalttinen inhimillisyys sekä nokkeluus tekevät hahmosta vieläkin rasittavamman. 

Olen varmaan lukenut liian monta kirjaa, joista löytyy tälläinen heppu, jotenka olen lopen kyllästynyt Thomaseihin. 

Täydellisyys ei päde vain Thomasiin, vaan aikalailla kaikkiin kirjan hahmoihin. Hahmojen sarkastisuus on ainut asia, joka tekee hahmot edes siedettäviksi. Ja sekin on suurimmaksi osaksi tavattoman tönkköä.

Hahmoista huolimatta kirja on hyvä kokonaisuus. Yllättävät juonenkäänteet saavat lukijan vaihtamaan puolta moneen otteeseen, mikä saa lukemaan kirjan loppuun. "Ei kai se vaan tappanut sitä?!" "Roaaar, miksei se tappanut sitä!?" Aikalailla noin.

Suosittelen.

4/5

Olen kirjoittanut myös sarjan ensimmäisestä osasta, Labyrintti.